Lukijat

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Kohtaamisia.

Istun junaan Lyonissa. Iltajunassa on uninen tunnelma ja itseäkin houkuttaa jo päästä nukkumaan. Takanani kikattaa pikkupoika, jonka keskusteluja isoisänsä kanssa jään kuuntelemaan. Näillä kahdella tuntuu olevan kokonainen, oma mielikuvitusmaailmansa ympärillään. Väliin vaari komentaa tiukasti mutta kiltillä äänellä poikaa, joka innostuu liikaa hörsköttämään. Junamatka menee ennätysnopeaan, kun uppoudun kuuntelemaan  leikkien etenemistä.

Nuori mies pysäyttää minut koulumatkani varrella. Tätä tapahtuu usein, ja olen lopen kyllästynyt toteamaan tienkysyjille ja muille eksyneille etten valitettavasti puhu ranskaa. Niinpä kerrankin jään kuuntelemaan mitä kaverilla on sanottavanaan. Tämä edustaa yhdistystä, joka tekee työtä lasten ja nuorten hyväksi. Urheilullisia ja sosiokulttuurisia aktiviteetteja nuorille, jotka muutoin ajautuisivat kadulle. Tämähän kuulostaa hyvältä. Opiskelijallakin on varaa auttaa vähän. Juuri aiemmin olin miettinyt yhtä koditonta papparaista joka päivästä toiseen on saman kaupan kulmalla kerjäämässä ja olin päättänyt että ennen täältä lähtöäni vien papalle patonkia. No nyt tuli hyvä tilaisuus tehdä vähän hyväntekeväisyyttä ja lahjoitankin rahaa tämän nuoren miehen yhdistykselle. Jälkeenpäin googletan yhdistystä ja totean huijaukseksi koko homman. Ai jumalauta että otti päähän, ei niinkään se rahanmeno vaan se että annoin huijata itseäni. Oli muuten viimeinen kerta.

Olen kohdannut myös kaksi eri tavoin kuolemansairasta ihmistä, joiden elämänasennetta ja iloisuutta sopii kadehtia. Mitä sitten vaikkei olekaan kovin montaa vuotta luvattu, otetaan ilo irti siitä mitä on!

Lisäksi olen kohdannut mm. haitarimusiikkia, lentopelkoni, uusia ruokia, uusia kaupunkeja, ranskan verbien uskomattoman monta aikamuotoa, jalkapallostadionin, meriveden, maksulliset moottoritiet, Saint-Etiennen pormestarin ja ennakkoluulojani.

Miltähän tuntuisi kohdata itsensä? Kuka on tuo tyyppi? Sitä yrittää ikänsä kasvaa ja kehittyä ihmisenä ja venyä uusiin mittoihin tai vaihtoehtoisesti sopia johonkin kuvaan. Kuka sen kuvan määrittelee, minä itse vai muut ihmiset ympärilläni? Samaan aikaan pitäisi tuntea itsensä ja olla juuri sellainen kuin on, ilman että yrittääkään miellyttää muita. Itseäänkään, pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Eikö tämä ole pienoinen paradoksi ihmiselämässä? Vai onko sittenkään niin että ihmisen kasvu tapahtuu muiden ehdoilla. Pitäisikö kurkotella siihen suuntaan kuin itse haluaa, siinä määrin mikä itseä miellyttää?

Maanantaina oli jännittävä päivä. Kohtasin monenmoisia krokotiileja ja kilpikonnia krokotiilifarmilla ja sitä ennen mahdollisen tulevan työnantajani skype-työhaastattelun välityksellä.

Neiti Rantanen valmistautuu palaamaan pian Suomeen. Ensi viikolla Pariisin ja Lontoon kautta, Simo Frangenin sanoin "minä menen Tampereelle".