Lukijat

maanantai 29. syyskuuta 2014

Leave a kiss on your answering machine

Inspiraation lähteenä, ikiaikainen ihana Roxette!

Blogi on taas ollut hiljaa. Sama virsi. Ei ole mitään sanottavaa. Oikeasti olen ollut hiljaa, koska en halunnut että tästä tulee blogi opinnäytetyön kirjoittamisesta. Mutta on mulla sanottavaa ja kyllähän mulle nyt muutakin sattuu ja tapahtuu kun tipahtelee pisteitä opintorekisteriin.
Mulla on mm. käynyt vieraita.

Eikä ketä tahansa vieraita, vaan aivan vallan ihania naisia Suomesta. Tunnelma vaihtui kun toinen vei mut jälleen imatralaisiin kylpylätunnelmiin, toinen nostalgiamatkalle Seinäjoelle. Yhteistä molemmille oli se, että ovat aivan erityisen tärkeitä ja tervetulleita ihmisiä kotipuolesta.

Jälkimmäisimmän kyläilijäni kanssa päästiin mielikuvamatkailusta toimeen, kun suunnattiin rapujuhlien kautta Amsterdamiin. Tuo ei nyt kuulostanut maantieteellisesti korrektilta lauseelta, mutta huomattiin hyvin sen road tripin aikana ettei maantieto muutenkaan ole meidän vahvin laji. Mutta voiko kuulkaa olla mitään sen hauskempaa kuin eksyä belgialaisella motarilla ja paniikin ja hysteerisen naurun vuorotellessa pähkäillä mitämetehdäänmitämetehdään? No me käännytään seuraavalta rampilta ulos ettei ainakaan enempää ajeta väärään suuntaan, pyöritään hetki liikenneympyrässä kunnes ajatus uudesta reitistä kirkastuu ja löydetään ennen pitkää perille. Huom, syytetään tapauksesta paljon enemmän huonoja opasteita ja vähän vähemmän omia kartanlukutaitoja.


Lopulta meillä oli huikeat 27h aikaa olla perillä. Meikäläiselle tämä oli ensimmäinen kerta Amsterdamissa ja ihastuin saman tien. Kuin kaunis, kiireetön ja hyväntuulinen voi tunnelma olla. Tehtiin pieni kanavaristeily ja käytiin muutamassa museossa. Anne Frankin talo hiljensi muuten niin hilpeän mielialan. Pala kurkussa kiersin läpi asunnon jossa nuo 8 piileskelivät 1942-1944. Voiko sanoa, että onneksi käytiin. Mielenkiintoinen, kamala tarina. Voisin kuvailla tuohon vierailuun liittyvää mielenmaisemaa monin sanoin, mutta en halua repiä tarinoita siitä kuinka itseä "pikkasen meinasi itkettää", kun tietää että tähän liittyi ihan aitoa tuskaa ja surua sen kokeneille. Sanonpa vain, että monen muun asian ohella suosittelen tätä jos joskuna Amsterdamiin mänette!


Kaikessa hymyilyttävyydessään Amsterdamin vierailu antaa siis myös ajattelemisen aihetta. Toinen tällainen ilmiö on punaisten lyhtyjen alue. Saatiin aika hyviä keskusteluja tuosta ilmiöstä ja näiden tyttöjen tilanteesta ja heidän asiakkaiden motiiveista ja ja...

Mutta pääosin Amsterdam antoi hyvät naurut, stressittömän mielialan ja tahdon palata takaisin. Ai niin, tavattiin me myös pari norjalaista purjehtijaa joiden seurassa ilta vierähti oikeinkin lupsakasti. Upeasti taipui heiltä myös suomen kieli; vessan patterista olivat opetelleet lauseen 'Ei saa peittää'. Hyvä hyvä!

Onneksi ne kyläilyt ei lopu tähän, mulle tulee taas pian tuulahdus kotoa mun arkea värittämään!