Viime syksynä, kun lähdin Ranskaan, sanoi yksi rakkaista tädeistäni että et sä siellä mihinkään Suomi-seuraan sitten liity, sä oot siellä muutaman kuukauden. Nyt kun mä olen vastoin kaikkia suunnitelmia täällä edelleen, lienee jo ihan ok hakeutua välillä omiensa seuraan. Lähdin siis mukaan Suomi-Ranska Osakunnan toimintaan.
Osakunta ei nimestään huolimatta ole sidoksissa mihinkään yliopistoon. Tässä tapauksessa nimi lienee pikemmin jäänne kuin enne. Mukana on niin suomalaisia, kuin myös ranskalaisia joilla on joku side Suomeen. Ohjelmassa on yhdenlaisia illanviettoja ja toisenlaisia illanviettoja. Lähdin mukaan, en niinkään koti-ikävästä vaan kiinnostuksesta tutustua ihmisiin. Ja ihan vähän myös jotta saisin upottaa käteni multaan ja olla mukana järjestämässä. Osakunnan presidenttiin (ehkäpä suomeksi käytetään kuitenkin sanaa puheenjohtaja?) olin jo tutustunut kauppakamarin kuvioissa.
Eilen oli ensimmäinen tapahtuma jossa olin paikalla. Mentiin leffaan! Sur le chemin de l'école on ranskalainen dokkari joka kertoo neljän eri maasta kotoisin olevan lapsen ponnisteluista koulutiellä. Kylläpä vain osaa taas arvostaa omaa aikanaan ihan vaan kohtuullisen helppoa koulumatkaa jonka varrella ei tarvinnut pelätä elefantteja. Eikä tarvinnut herätä puol kuus että ehtii ajoissa. Joessakin kahlattiin ihan vapaaehtoisesti. Tämä leffa oli kaikesta huolimatta leppoisa eikä ohjaaja ollut kokenut tarvetta vedota katsojan tunteisiin surkuttelemalla näiden poloisten osaa. Kyllä, ihan varmasti parinkymmenen kilsan koulumatka on tosi vittumainen mutta sellaista se on ja kaikesta selviää. Ja varmaan arvostaa koulutustaan alusta lähtien vähän toiseen tyyliin kuin meikäläinen.
Siinä sitten suomalaisten kanssa jutellessa pyyhkäisi ylle oikein kunnon aalto koti-ikävää. Piti oikein säikähtää että miten mä olen näin hyvin täällä viihtynyt. Pelko siitä että unohtaa juurensa meni ohitse äkkiä mutta pistipä miettimään niitä syitä mitä tällä reissulla on ja niitä asioita joita tämä mussa on aiheuttanut.
P.s. Torstaina mulla oli tähän mennessä täällä työn puolesta tärkein päivä ja siitä riittää huomattavasti mielenkiintosempia juttuja kerrottavaksi, mutta siitä lisää kun saan parempia kuvia Mekosta...
Pretzeleitä, bitte schön |