Lukijat

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Jouluaskartelua

Ranskassa ei askarrella.

Olin siitä ihan varma kun etsin paikallista tiimaria tai edes kirjakauppaa joka myisi kartonkia ja hileitä ja liimaa ja spray-maalia. Tai edes tarroja. Hetken aikaa sai etsiä, mutta sitten löytyi Loisirs & Creation, ja sinnehän mä olisin sitten vaikka jäänyt asumaan kun sinne kerran tieni löysin!

Jälleen kerran jokavuotinen joulukorttiaskartelupakkomielle (ei, vaan siis harrastus) oli nimittäin taas vallannut ajatukseni. Sen verran viime tippaan se tosin taas tuli, ettei mulla ollut aikaa juuri suunnitella, ja sen verran voimakkaana ettei sitä voinut vastustaa. Päätin että löydän idean ja mallin vaan kiertelemällä kaupassa. Sen pitäisi olla jotain hieman haastavaa ettei tämän ikäinen nainen enää etenkään yksinään tyydy vaan liimaamaan niitä tarroja, mutta ei liian haastavaa etten itku kurkussa yötä myöden värjäile uusiopapereita tai kokeile jotain uutta tekniikkaa jonka just viime tipalla löysin naistenlehdestä.






Kaikille joulukorttejani vastaanottaville tahoille pahoittelut etukäteen liian pieniin kirjekuoriin tungetuista taideteoksista. Kyllä vain, tämänikäinen nainen askarteli ne ihan itse omin pienin puukätösin.

Siinä samalla kokeilin muuten yhtä naistenlehdestä löytynyttä reseptiä, porkkanakeittoa, joka onnistui ehkä vähän paremmin kuin mun kortit.


Tämän postauksen myötä hyvää joulunaikaa itte kullekin, ja ens vuonna taas uudet kujeet!

maanantai 15. joulukuuta 2014

Saunassa on vielä tilaa

...Putouksen Viikkokatsaus uutisoi joku aika sitten ettei saunan takana enää ole tilaa. Mutta pariisilaisessa asuntovaunusaunassa sen sijaan oli! Pientä hehkutusta viime viikonlopusta siis luvassa.

Kävin taannoin katsomassa suomalaistyttöjen sirkusesityksen Mad in Finland. Upeaa, ihanaa, mahtavaa!! Kyseessä on siis alkujaan Suomessa sirkusoppinsa saaneet tyttäret, jotka elämä on sittemmin vienyt eri puolille maailmaa, ja jotka yhteisvoimin kasasivat Pariisin eteläisistä lähiöistä löytyvään sirkukseen/teatteriin tämän suomalaisuuden ilosanoman. Myös ranskalainen edustus yleisön joukossa ei voi olla tämän jälkeen mitään muuta kuin mad in Finland. Nauraa sai (täysin hyväntahtoisesti) meidän kansallisaarteille eli jääkiekolle, Matti Nykäselle, Nokialle, Koskenkorvalle, pesäpallolle, lavatansseille, naisten haulle, hiihtohaalareille, hiljaisuudelle ja saunomiselle.

Suomalaiselle huumorille taitaa olla tyypillistä sarkasmi; nauretaan me ensin meidän euroviisu-menestykselle niin ettei kukaan muu ehdi pilkata meitä ekana.















No eipä siinä vielä kaikki. Tytöillä kun on itsetehty sauna siinä teltan vieressä. Hienosti on asuntovaunu muutettu (ainakin) 7-8 hlön saunaksi. Kun kutsu esityksen jälkeen kävi lauteille, en ehtinyt jäämään. Mutta jäi se sen verran kaihertamaan että nyt viime lauantaina menin takaisin! Ja ihan erityistä plussaa iltaan toi sirkuksen baarissa pidetty karaokeilta. Ensin siis meidän Suomi-yhdistyksen voimin lämmitettiin äänihuulet Levottomalla tuhkimolla ja sitten viluiset kropat saunan lauteilla. Ja hupsis, sen verran me siitä saunomisesta innostuttiin että pois lähdettiin vasta kun tultiin sanomaan että kröhöm...nyt olis karaoke loppu ja baari mennyt kiinni. Siinä vaiheessa oli toki suomalaisen solidaarisuuden ja saunan innoittamina tyhjennetty pullollinen janojuomaa.

Siinä me oltiin, tutut ja vieraat peppu vasten peppua puusaunan lauteilla (sen verran ranskalaista siveellisyyttä kunnioitettiin ettei me naisissa sentään ihan alasti oltu; jotenkin tämä kyllä sopi mulle oikein hyvin), yhdessä pähkittiin kärsitäänkö mielummin haaleista löylyistä vai saunanpesän avaamisesta aiheutuvasta savusta, ja jaettiin omat löylybiisit ja saunamuistot.



On musta ennenkin tuntunut, etten mä loppujen lopuksi niiiiiin kaukana kotoa ole kun lentolippujen hinnat on välillä jopa kohtuullisia ja netti auttaa yhteydenpidossa. Mutta tämmöiset kokemukset tuo sen Suomen jotenkin vielä lähemmäksi. Kaikki tämä täällä Pariisin liepeillä.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Muumimukissa mustikkakeittoa

Nyt kun opinnäytetyö on lähetetty tarkastettavaksi plagioinnin varalta, voinee todeta että se on valmis. Eikö niin?  Olen myös palauttanut viimeisen koulutehtävän, ihan viimeisen. Se ei tietysti tarkoita vielä sitä että se olis mennyt hyväksytysti läpi mutta nyt on ainakin yritetty. Saa onnitella.

Niinpä blogin uudelleen henkiin herättely lienee vihdoin ajankohtaista.

Miksi siis mustikkakeittoa ja Muumeja? Koska olen juuri palannut edelliseltä Suomen visiitiltä. Ja koska ihana ystävä on hiljattain tuonut mulle muumimukin verran rakkautta (no taisi sitä olla vähän enemmänkin). Ja koska joulu on kohta täällä ja koska edellisen postauksen syksyiset lehtikuvat lenkkipolulta ei tunnu enää ajankohtaisilta kun jouluvalotkin on jo ilmestynyt katukuvaan ja koska joulu siis ennen kaikkea on jotain tosi suomalaista ja saa mut ajattelemaan Suomea ja koska haen kaukaa tätä aasinsiltaa. En minä sitä joulua meille suomalaisille halua omia mutta ollaanpa nyt aivan rehellisiä. Eihän sitä joulua osata missään muualla viettää oikein kuin Suomessa. Olenko vähän isänmaallinen ja provosoiva. Saa suivaantua. 

Mutta tein siis tänään sitä viimeistä koulutehtävää mustikkakeiton ja muumimukin ja karjalanpiirakoiden kanssa.

Mä halusin kuitenkin ennen joulun fiilistelyä näyttää palan mun ranskalaisesta loppukesän hetkestä joka oli mulle jotenkin erityinen, tällainen utelias ja kokeilunhaluinen ihminen kun olen. Olin etelässä käymässä - ja poimimassa oliiveja!







Olipahan hauskaa kokeilla jotain näin perinteistä ja iankaikkisen vanhaa askaresta, jota edelleen maalla tehdään vuodesta toiseen. Sadonkeruun jälkeen oliivit säilötään ja syödään sellaisenaan (no, ei aivan sellaisenaan niitä ei voi syödä vaan vaatii ensin hieman käsittelyä) tai jatkojalostetaan öljyksi. Ennen sitä tietty nautitaan rankan duunin päälle ateria viinillä tahi jopa shampanjalla kruunattuna. Once again, 'got to love this country.

Ps. Nähtävästi muumimuki on vakiintunut käsite ja pienellä alkukirjaimella kirjoitettava yleisnimi. Opin jälleen jotain uutta.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Juoksemisen iloa

Älkää käsittäkö väärin. Tämän tekstin otsikko on sarkastinen.

Minä olen jo vuosia halunnut sen löytää. Uskonut puheisiin euforiasta ja juoksemiseen hullaantumisesta. Ja viimeiset kuukaudet olen ihan tosissani sitä harrastanut! Tai no tosissaan ja tosissaan, jos nyt kerran tai kaks viikossa. Matkan pituus ja siihen käytetty aika vaihtelee paljon, mutta sen voin sanoa että melkoisilla fyysisen helvetin porteilla olen tuolla polulla käynyt, kun olen itseni piiskannut kiertämään lammen vielä kerran. Paras saavutus on aamulla ennen töihin lähtöä juokseminen! Juu, naurakaa vain. Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Paitsi että on siinä! Kun minä en edelleenkään tykkää juoksemisesta. Se on tylsää.

Ja kyllä minä voin aamulla urheilla, usein olen käynyt Suomessa kuntosalilla aamulla. Mutta toi lenkkipolku, sinne lähtö puoli kasilta oli pienten aplodien arvoinen suoritus.


Samaa vuorokaudenaikaa vähän eri salamalla kuvattuna.
Pariisissa kyllä juostaan, kokoajan ja joka puolella. Aamulla on lenkkeilijöitä. Ruokisaikaan on lenkkeilijöitä (kuinka monen työpaikalla on suihku?). Illalla vasta onkin lenkkeilijöitä. Ja täällä on ripakopallinen juoksikisoja ja -tapahtumia. Viime vuonna myöhästyttiin tyttöjen kanssa eikä enää mahduttu mukaan, mutta hauskimmalta kuulostaa color run joka mitä ilmeisimmin juostaan myös Suomessa?? Sen lisäksi täällä voi juosta esimerkiksi Joulupukiksi pukeutuneena. Joo-o, täällä on joulukuulla juoksutapahtuma Joulupukinasuisille juoksijoille!

Kaikesta itsensä piiskaamisesta lenkkipolulla seuraa jotain hyvää ja siksi mä oon sinne mennyt kerta toisensa jälkeen. Edelleen se on mun mielestä tylsää, tykkään enemmän lajeista joissa on enemmän vaihtelua (maisemat ei riitä mulle täyttämään tätä vaihtelun tarvetta) ja joissa voin seurata että no joo, tämän liikesarjan jälkeen oon edennyt tähän ja tähän vaiheeseen treeniä (juostessa se ei vaan onnistu, ei mulle riitä vaikka kuinka hoen itelleni että hyvä tyttö, nyt on takana 2/3 tätä treeniä ja vielä yhden kerran tuo mäki ja tuo mutka). Mutta se tunne kun pääsee perille, kun voi palkita itsensä sillä maitolasilla josta on haaveillut ensimmäisestä 100m lähtien. Siitä mä tykkään. Ja siinä on se ilo jonka juoksemisesta saan (maitolasissa, hehee). Nyt kun oon vähän huomannut jopa jotain kehitystä, en aio lopettaa tähän. Ehkä joku vuosi vois ajatella vaikka jotain kilpailuakin mutta toistaiseksi mä kilpailen vielä vain omaa (laiskuutta) suoritusta vastaan.

Tuo valkoinen tuolla taka-alalla on ratsastajapatsas, ei suinkaan mikään kuvaan sattunut kulkija.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Leave a kiss on your answering machine

Inspiraation lähteenä, ikiaikainen ihana Roxette!

Blogi on taas ollut hiljaa. Sama virsi. Ei ole mitään sanottavaa. Oikeasti olen ollut hiljaa, koska en halunnut että tästä tulee blogi opinnäytetyön kirjoittamisesta. Mutta on mulla sanottavaa ja kyllähän mulle nyt muutakin sattuu ja tapahtuu kun tipahtelee pisteitä opintorekisteriin.
Mulla on mm. käynyt vieraita.

Eikä ketä tahansa vieraita, vaan aivan vallan ihania naisia Suomesta. Tunnelma vaihtui kun toinen vei mut jälleen imatralaisiin kylpylätunnelmiin, toinen nostalgiamatkalle Seinäjoelle. Yhteistä molemmille oli se, että ovat aivan erityisen tärkeitä ja tervetulleita ihmisiä kotipuolesta.

Jälkimmäisimmän kyläilijäni kanssa päästiin mielikuvamatkailusta toimeen, kun suunnattiin rapujuhlien kautta Amsterdamiin. Tuo ei nyt kuulostanut maantieteellisesti korrektilta lauseelta, mutta huomattiin hyvin sen road tripin aikana ettei maantieto muutenkaan ole meidän vahvin laji. Mutta voiko kuulkaa olla mitään sen hauskempaa kuin eksyä belgialaisella motarilla ja paniikin ja hysteerisen naurun vuorotellessa pähkäillä mitämetehdäänmitämetehdään? No me käännytään seuraavalta rampilta ulos ettei ainakaan enempää ajeta väärään suuntaan, pyöritään hetki liikenneympyrässä kunnes ajatus uudesta reitistä kirkastuu ja löydetään ennen pitkää perille. Huom, syytetään tapauksesta paljon enemmän huonoja opasteita ja vähän vähemmän omia kartanlukutaitoja.


Lopulta meillä oli huikeat 27h aikaa olla perillä. Meikäläiselle tämä oli ensimmäinen kerta Amsterdamissa ja ihastuin saman tien. Kuin kaunis, kiireetön ja hyväntuulinen voi tunnelma olla. Tehtiin pieni kanavaristeily ja käytiin muutamassa museossa. Anne Frankin talo hiljensi muuten niin hilpeän mielialan. Pala kurkussa kiersin läpi asunnon jossa nuo 8 piileskelivät 1942-1944. Voiko sanoa, että onneksi käytiin. Mielenkiintoinen, kamala tarina. Voisin kuvailla tuohon vierailuun liittyvää mielenmaisemaa monin sanoin, mutta en halua repiä tarinoita siitä kuinka itseä "pikkasen meinasi itkettää", kun tietää että tähän liittyi ihan aitoa tuskaa ja surua sen kokeneille. Sanonpa vain, että monen muun asian ohella suosittelen tätä jos joskuna Amsterdamiin mänette!


Kaikessa hymyilyttävyydessään Amsterdamin vierailu antaa siis myös ajattelemisen aihetta. Toinen tällainen ilmiö on punaisten lyhtyjen alue. Saatiin aika hyviä keskusteluja tuosta ilmiöstä ja näiden tyttöjen tilanteesta ja heidän asiakkaiden motiiveista ja ja...

Mutta pääosin Amsterdam antoi hyvät naurut, stressittömän mielialan ja tahdon palata takaisin. Ai niin, tavattiin me myös pari norjalaista purjehtijaa joiden seurassa ilta vierähti oikeinkin lupsakasti. Upeasti taipui heiltä myös suomen kieli; vessan patterista olivat opetelleet lauseen 'Ei saa peittää'. Hyvä hyvä!

Onneksi ne kyläilyt ei lopu tähän, mulle tulee taas pian tuulahdus kotoa mun arkea värittämään!

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Onnenongintaa




Sanotaan että pitää seurata sydäntään. Pitää olla itselleen uskollinen. Mutta mistäs sen tietää, onko kuunnellut sydäntään, jos sen ääni muuttaa nuottia kaiken aikaa? Silloin varmaan pitää luottaa siihen intuitioon. Mutta mikä sitten on ns.onnenongintaa joka ei lopulta johda oikeaan onneen kun ei olla pysähdytty kuuntelemaan itseään?
Tällaisia pohti neiti potiessaan kenties lievää suomenjälkeistämasennusta lomilta palattuaan, mutta nyt katsellaan taas Pariisia innostunein silmin. Ko.vaivan oireita pahentaa mm.negatiivisuus ja väärinymmärretyksi tuleminen ulkomaankieltä puhuttaessa. Tässä tapauksessa hoidoksi riitti muutaman päivän siedätys ranskalaista kulttuuria ja johan taas on elämä ihanaa!


14.7.
Nojaan terassinkaiteeseen, maistan uunituoretta croissantia ja perään vähän shamppanjaa. Kello on 10 aamulla, joten tätä voinee kutsua aamupalaksi à la français. Kohta se alkaa. Ensin päidemme yli lentää lentokoneita, ties minkälaista mallia ja niin hyvin kuviossa pysyen että pakko on ihan pikkuisen ihmetellä. Sitten lähtee kulkue etenemään pitkin Champs Elyseetä. Sotilaita, palomiehiä, laivasto... Mistä minä nyt niiden titteleitä tiedän mutta hyvältä se näyttää. Heppatytön suosikkina tietenkin kirsikka kakun päälle ja lopuksi ratsujoukot muiden perään. 
Illalla klo 23 nojaan taas samaan terassinkaiteeseen ja odotan ilotulituksen alkavan. Joku avaa viinipullon miekalla. Vaikka mun tekisi ihan pikkuisen mieli puhua vaikka jalkapallosta tällaisen hienostelun keskellä, niin ihan pikkuisen kyllä nautinkin näistä Ranskan kansallispäivän juhlallisuuksista. 





Jos on joskus mahdollisuus matkustaa Ranskaan heinäkuun puolenvälin tienoilla niin nämä seremoniat on aika upeaa katsottavaa (varmasti muuallakin kuin vain Pariisissa). Ja lisäksi sekä 13. että 14.7. on paloasemilla tanssit (yökerhoksi minä kutsuisin), tuotto menee hyväntekeväisyyteen ja paikalla, tietenkin, palomiehet univormuissaan tanssittamassa ja baarimikkoina!

Viime viikonloppuna olin muuten ristiäisissä joissa niissäkin tarjoiltiin shamppanjaa. A la français. 



Taidenäyttely, jonne kannattikin mennä avajaispäivänä sillä nämä taideteokset palavat kynttilöinä päivä päivältä pienemmiksi.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

"La musique partout et le concert nulle part"


Näytetään photo 1.JPG

Rakastan hyviä katusoittajia. Mies ja kitara, tiedättehän. Klassikko toimii aina, silloin kun se toimii.

Erilaiseen juhannukseeni kuului ruotsalaisten bileiden ja suomalaisen lounaan ohella Fête de la Musique joka kutsuu kaikenkarvaiset muusikot "laskeutumaan kadulle" ja esiintymään ihmisten pariin. Tämä kaunis ajatus sai eri puolilla Ranskaa ihmiset liikkeelle jo 1982 ja meikäläinen pääs makuun ensimmäistä kertaa aikoinaan Salon-de-Provencessa (olenkohan tarpeeksi muistellut tuota pikkukylää ja siellä vietettyä aikaa tässä blogissa?).

Näytetään photo.JPG
Suomalaisten juhannus. Saunan ja vihdan korvasi nyt koivun tuoksu ja ruisleipä.
Näytetään photo.JPGNäytetään photo 1.JPGNäytetään photo 2.JPG

Lauantai-iltana siis Pariisin katuja kiertämään. Olisi siellä ollut joku painettu ohjelma ja aikataulukin, mutta ei me niin sellaisesta piitattu. Spontaanisti vaan, katsotaan mitä kohdalle osuu.

Näytetään photo 2.JPG
Sambakulkue. Tai sen edessä seisovia ihmisiä.
Näytetään photo 3.JPG
Jazzia ja bluesia puun alla.
Hiljattain opin myös sellaisen faktan ettei tuonne metrotunneliin eksyneet panhuilun ja haitarinsoittajat ole ihan keitä tahansa, vaan siihen hommaan on piiitkä jono. Saadakseen luvan kanssa katusoittaa Pariisin metrossa täytyy läpäistä hakuprosessi ja koesoitto. Jotenkin loogista tavallaan tämä tieto mutta enpä ollut ajatellut. Tällä tiedolla ei siis ollut mitää tekemistä mun viikonlopun vieton kanssa mutta kunhan tuli mieleen. Ihminen joka ihmettelee ja kyselee paljon, on myös sen verran innoissaan uusista opituista asioista että haluaa sen nyt ihan näin julkisesti jakaa.

Pianistiystäväni kanssa uhosimme soittavamme itse ensi vuonna Pariisin kaduilla Fête de la Musiquen aikaan. Mä voin ottaa mun nokkahuilun. Toimii aina, tiedättehän.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Jussia!!

Suomessahan sitä on jo juhlittu hyvä tovi, täällä laitetaan nyt putiikki kiinni ja ryhdytään jussin viettoon! Ranskalaisille juhannus ei ole sinänsä mikään pyhä mutta onneksi täällä on muutama muu suomalainen ja ruotsalainen jotka mun lisäksi on sitä mieltä että tänään on syytä juhlia! OBS, mä en ole koskaan ollut oikein mikään juhannusihminen, siis tottakai tykkään mutta koskaan ennen en oo kokenut suurta tarvetta keksiä mitään erityistä ihan vaan koska on juhannus. Nyt se tuntuu jotenkin tärkeältä, jotenkin taas yhdeltä merkiltä osoittaa että olen suomalainen, olen ulkomaalainen, mulla on mun oma tausta ja perinteet ja niin paljon kun tykkään ranskalaisista ja ranskalaisuudesta niin kyllä mä olen ruvennut nostamaan oman maitopurkin ruokapöytään punaviinin viereen. Honeymoon taitaa olla ohi ;)

Ja muutama aiheeseen täysin liittymätön kuva.
Passenger ja yllätyskeikka ostarilla. Satuin sattumalta sattua oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Yeah I laugh, and live and I have love to give but sometimes all you can do is....ja sitä rataa, tralalalaa...

Englannin kuningatar kävi täällä joku aika sitten.

 Epäilen suuresti hänen vierailun liittyneen jotenkin Englannin urakkaan futiksen MM-kisoissa. Tai Normandian maihinnousun vuosipäivään.
Täällä on muuten päässyt kesä alkamaan jotenkin varkain. Mä huomaan edelleen odottavani sitä kesäkuun ekaa päivää kun voi sanoa että nyt on KESÄ. Mutta jotenkin tuo sommaren on jo hiipinyt säätilaan (mun mielestä on jo kesäsää) ja suomalaisen mittapuun mukaan yhtäkkiä ollaan jo ns. keskikesässä vaikka näiden mielestä kesä alkaa tänään (soon oikeen merkitty kalenteriin jotta tänään alako kesä).
Laventelia.
Miten siis viettää juhannusta Pariisissa? Menemällä tänään ensin ruotsalaisten grillibileisiin. Siellä on kuulemma se juhannuskoivu ja tanssia ja kaikki. Minen niin tiedä ruotsalaisten juhannusperinteitä mutta tänäänhän sen näkee! Huomenna on Suomi-yhteisön vuoro kutsua koolle ja silloin ohjelmassa lounastusta Paris Historiquessa.
Juhannuskynnet
Mulla on yksi armoitettu kynsilakoista(kin) bloggaava ystävä, joten tämä kuva on vaikka sinulle :)
Kuulin villiä huhua että tässä kaupungissa on suomalaisia joilla on sauna kotona. Täytynee laajentaa omia verkostoja...

Nyt sitä hyvää juhannusta, muistakeehan pelastusliivit ja että huominen on huomenna!!

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Lomatunnelmia osa 2

...jatkoa Kenian päivitykseen. Ihanan Afrikan viikon päätteeksi oli luvassa ilmastonmuutos, lentoreittinään Nairobi-Pariisi-Helsinki. Vietin rakkaassa kotimaassa viikon ja kyllä teki hyvää! Sain uutta perspektiiviä tähän ulkomaan eläjän mielenmaisemaan. Mitä kannan juuristani mukana, mitä uutta olen napannut matkan varrelta? Miten vältetään se ettei juuret unohdu, vai onko se turha pelko? Pohjanmaa oli muuten taas astetta kauniimpi kun sitä katseli hienoisen välimatkan päästä. Ja mä ihan tykkään olla käytännöllinen (ei ole mikään itsestäänselvyys pariisilaisten keskuudessa; vaikka en tykkääkään luoda stereotypioita mutta ollaanhan täällä nyt oikeastikin astetta pinnallisempia) ja mä arvostan mun sukujuuria ja suomalaisia tapoja. Joten kai se on turha pelko. Jos joskus alan vaikuttaa liian pariisilaiselta niin tuon seuraavalta Suomen reissultani crocksit tullessani ja kas kun ollaankin taas sopivasti kotimaan multaan juurtuneita. Mun crocksit on sitäpaitsi sellaista talvimallia, villa lämmittää täällä sopivasti sisätiloissa palelevia varpaita. Pratique!

Mulla ei näköjään ole tuolta reissulta Suomesta juuri kuvia joten laitetaan lisää Keniaa. Sihteerilintu ja sen pari kaveria.




Suomen reissuun kuului opinnäytetyöseminaaria (hei nämä opinnot etenee, woohoo!), harvinaista herkkua eli mummolassa löhöilyä ja omaa perhettä ja ystäviä ainakin kolmen kaupungin verran. Tykkäsin! Mutta tykkäsin myös palata Pariisiin.

Jestas mitkä silmät! Voiko joku näyttää näin viattomalta..
Missähän vaiheessa tämän blogin nimi pitää muuttaa? Kuinka kauan voi olla matkalla jos oikeastaan tämä täälläolo on pitkittynyt jo useampaan kertaan? Vai onko tämä otsikon ulkomaanmatka muuttunut elämänmatkaksi...? Wou, nyt menee niin syviin vesiin että parempi lopettaa tältä päivältä tähän. Bisous!