Mietteitä maan alta

Oih, Pariisin metro- ja junaverkosto! Raiteet, joilla vietän luokattoman ison osan ajastani päivittäin. Muistan hyvin, kuinka otti päähän kulkea päivittäin töihin puolen tunnin päähän Peräseinäjoelle. Mitä ajanhukkaa viettää päivästä niin iso osa johonkin joka ei vie mua mihinkään! Paitsi Peräseinäjoelle, heheh.

Sama homma täällä. Joten, koska tämä on asia jota en voi muuttaa (en voi itse muuttaa Pariisin keskustaan eikä sieltäkään olisi kävelymatka kaikkialle), hyväksytään se ja otetaan kaikki keinot käyttöön. Kuinka käyttää aikansa jotenkin hyödyllisesti ja palkitsevasti metrossa (helsinkiläiset, otan teiltä ilolla ideoita vastaan!).

Metrossa voi treenata vatsalihaksia. Haaste; älä pidä mistään kiinni kun vaunu nytkähtää liikkeelle tai hidastaa. Tasapaino on heti hakusessa paitsi jos yhdistää matkantekoon lihaskuntotreenin. Myös viime tipassa junaan juokseminen käy kuntoilusta.

Ohikiitävän junan humussa voi huoletta laulaa, koska kukaan ei kuule ja jos joku nyt näkisikin omituisen itsekseen laulajan joka ei pyydä esityksestään rahaa eikä näin ollen istu katusoittajan profiiliin, kestäisi se katsekontakti niin vähän aikaa ettei siitä kovin vahvaa muistijälkeä piirtyisi.

To be serious, olen yrittänyt opetella nauttimaan näistä hetkistä kun on oikeasti pakko pysähtyä (minun, ei junan; jommankumman meistä hei täytyy pysyä liikkeessä). Täyteen ahdetuissa metroissa menee edelleen hermot (ja ihan totta hei, sinne junaan ei tarvi tunkea ennen kuin edelliset on tullut sieltä ulos, seuraava etuilija saa mun kyynärpäästä!!!), pitkät välimatkat jaksaa vieläkin yllättää. Joku kysyi miten mulla voi mennä Pariisin toiselta puolelta kotimatkaan yhtä paljon kuin Pendolinolla Tampereelta Seinäjoelle. Ei tämä sentään niin iso kaupunki ole! Ei ole ei, mutta kun metrot ei mene ihan Pendolinon vauhtia, pysähtyy kohtuu tiuhaan ja vaihtoihin menee aikaa.

Nykyaikainen pariisitar kuten myös turistisisarensa suunnistaa täällä älypuhelimessaan olevan googlemapsin avulla. Minä luotan tähän meidän äitin hankintaan ja luen karttakirjaa. Naurakaa vain toverit, minä pidätän itselläni oikeuden pieneen palaan vanhaa kunnon paperikarttaa.

Mutta silloin kun juna ei ole täynnä (lähijunat, mikä onni metromatkan jälkeen) ja olen osannut käyttää aikani niin etten ole juossut junan perässä itseäni hikeen ja ikkunasta näkyy ohikiitävät Pariisin valot, voi junanpenkissä ollakin yllättävän rentouttavaa. Minä, kirja ja pieni toive siitä ettei matka päättyis ollenkaan.

Ps. Seuraavaksi totutan itseni bussilla matkustamiseen. Maisemat ja väentungos oleellisesti enemmän plussan puolella metroihin verrattuna. Jotenkin tuo metro on vaan muka ollut helpompi ottaa haltuun.