"La musique partout et le concert nulle part"

Rakastan hyviä katusoittajia. Mies ja kitara, tiedättehän. Klassikko toimii aina, silloin kun se toimii.

Erilaiseen juhannukseeni kuului ruotsalaisten bileiden ja suomalaisen lounaan ohella Fête de la Musique joka kutsuu kaikenkarvaiset muusikot "laskeutumaan kadulle" ja esiintymään ihmisten pariin. Tämä kaunis ajatus sai eri puolilla Ranskaa ihmiset liikkeelle jo 1982 ja meikäläinen pääs makuun ensimmäistä kertaa aikoinaan Salon-de-Provencessa (olenkohan tarpeeksi muistellut tuota pikkukylää ja siellä vietettyä aikaa tässä blogissa?).

Suomalaisten juhannus. Saunan ja vihdan korvasi nyt koivun tuoksu ja ruisleipä.

Lauantai-iltana siis Pariisin katuja kiertämään. Olisi siellä ollut joku painettu ohjelma ja aikataulukin, mutta ei me niin sellaisesta piitattu. Spontaanisti vaan, katsotaan mitä kohdalle osuu.

Sambakulkue. Tai sen edessä seisovia ihmisiä.

Jazzia ja bluesia puun alla.

Hiljattain opin myös sellaisen faktan ettei tuonne metrotunneliin eksyneet panhuilun ja haitarinsoittajat ole ihan keitä tahansa, vaan siihen hommaan on piiitkä jono. Saadakseen luvan kanssa katusoittaa Pariisin metrossa täytyy läpäistä hakuprosessi ja koesoitto. Jotenkin loogista tavallaan tämä tieto mutta enpä ollut ajatellut. Tällä tiedolla ei siis ollut mitää tekemistä mun viikonlopun vieton kanssa mutta kunhan tuli mieleen. Ihminen joka ihmettelee ja kyselee paljon, on myös sen verran innoissaan uusista opituista asioista että haluaa sen nyt ihan näin julkisesti jakaa.

Pianistiystäväni kanssa uhosimme soittavamme itse ensi vuonna Pariisin kaduilla Fête de la Musiquen aikaan. Mä voin ottaa mun nokkahuilun. Toimii aina, tiedättehän.