Les doigts dans le nez

Les doigts dans le nez=sormet nenässä

Näin kuvaa ranskalainen asiaa tai toimenpidettä, joka on helppo toteuttaa, onnistuu ilman suurempaa vaivaa.

Eilen ratkottiin minigolf -mestaruus suomalaisen, ruotsalaisen ja norjalaisen kauppakamarin kesken. Sää oli mitä ankein, kylmin ja vetisin. Mutta sen verran meissä oli taisteluhenkeä että ei siirrytty suunnitelma B:hen vaan pitäydyttiin alkuperäisessä. Kuin Ruotsin kesä, kuvaili ruotsalainen kollegani Linnea ja kattoi kanssani piknikiä pöytään.

Ensin siis vähän murua rinnan alle ja sitten mailanvarteen!

Rata oli täyspitkä 18 reiän golfkierros (niin kai se 18 on täyspitkä, mistäs minä golf-amatööri varmaksi tietäisin) ja hienon siitä teki Pariisin nähtävyyksien pienoismallit. Centre Pompidou ja Eiffel -torni meni vähän niin ja näin mutta Sacré Coeurilla onnistuin ilmiömäisellä hole-in-onilla. Erikoista, elämäni ensimmäinen minigolf -kierros ilman hermojen menettämistä. Ehkä siksi, että kerrankin noudatettiin sääntöjä ja jätettiin jokainen rata siihen max. kuuteen yritykseen. Tämä ei ollut kuin les doigts dans le nez, ja kylmäkin oli jumaliste, mutta kiva päivä kaiken kaikkiaan ja kivoja ihmisiä.

P.s. vinkki Pariisissa kävijöille; tämä minigolf löytyy Parc Floralista, joka on tosi nätti puisto ja vieressä on linna joten oikeenkin passeli paikka viettää aikaa!

Je suis en mesure de manger tous le chocolat

Kaiken hallitsemani sanavaraston on jo aika siirtyä passiivisesta aktiivisen käyttöön ja kuullun ymmärryksestä myös puheen tuottamiseen. Siispä tässä päivän fraasi;

être en mesure de... = pystyä tekemään jotain

Ja minähän pystyn, joten olkoon se samalla myös päivän mietelause.

Onni on kuntosali työpaikalla! Tänään se tuli sitten testattua, reisivatsapakarajumppaa ruokiksella. Samoissa toimistotiloissa työskentelevät kaksi suomalaista tuli samaan jumppaan. Ranskalainen "joustavuus" (mun mielestä tuo on niin mainio mielikuva ja positiivinen tapa ilmaista sitä mikä keskivertosuomalaiselle näyttäytyy epäjärjestelmällisyytenä) ilmoitti taas itsestään kun 40 minuutin lounasjumppa kestikin tunnin. Näin käy kuulemma usein. No onneksi ei ollut mihinkään kiire (tai no, ei ja ei mutta ei ainakaan mitään sovittua kellonaikaa) ja parempihan se näinpäin oli. Reissun alakertaan kruunasi sauna, jonka löysin salin perältä! Ei sillä että se olis päällä ollut, mutta kyllä sen joskus täytyy olla kun sellainen kerran siellä on. Seuraava missio on selvittää koska ja kenelle.

Viime viikolla tein poikkeuksellisesti töitä myös perjantaina, kun normaalisti työviikko on nelipäiväiinen. Siihen samaan syssyyn tein sitten viikonloppuna parin päivän messukeikan, joten itse asiassa viikko venyi 7 päivään. Suomalaiset messuvieraat toivoivat osastolleen ranskankielentaitoa ja minä pääsin hipelöimään sisustustavaroita. Viikonlopun aikana kirkastui neiti tradenomiopiskelijan mielessä ajatus opinnäytetyöstä. Sillä saattaa olla tai saattaa olla olematta mitään tekemistä sisustusmessujen kanssa. Katsotaan johtaako idea johonkin, tai katsotaan sitä ennen että keksinkö vielä jotain parempaa!

Neiti Rantanen, Pisnismies

Kuinka luovii kulttuurituottaja business-maailmassa? Hyvin tietenkin, miksipäs ei. Sitäpaitsi työnkuvaani kuuluu paljon tapahtumien järjestämistä, joten mikäs tässä on ollessa. Ammatti-identiteettikriisiä ei ole pukannut.

Katsaus tyyliin sen sijaan. Ikinä en ole oikein piitannut muotia seurata eikä yhtään ole hävettänyt käydä verkkarit jalassa kaupassa. Eikä suinkaan hävetä vieläkään, vaan sen sijaan sisäinen prinsessani nostaa hanakasti päätään tahtoen pukeutua samanlaisiin iiiihhaniin business-naisen vaatteisiin kuin aito pariisitar. Ja täällähän voi ehdottomasti shoppailla myös edullisesti ja valikoima on heti ensi vilkaisusta värikkäämpi, pirteämpi, hienostuneempi ja tyylikkäällä tavalla erikoisempi kuin kotoisissa kaupoissa.

Yhtäkkiä ei jännitä yhtään pukea päälleen röyhelöä. Ei tarvitse miettiä että mitähän ohikulkijat ajattelee, onko vaatteet arkeen liian juhlavat tai erotunko liikaa. No en todellakaan erotu, siihen on vielä matkaa. Pakko kuitenkin todeta, etteivät täällä kaikki näytä pukeutuneen Gucciin. Mutta mikä tahansa asuhan näyttää hyvältä ja arvokkaalta kun sen kantaa kaikella varmuudella.

Juna-aseman ruuhkassa aamulla päässäni soi "Barbit on jo matkalla kokoukseen, niitten työ on niin tärkee" (Erin: Älä tule hyvä tyttö). Tämä ei johdu nyt tyylikkäistä ihmisistä. Salkkujen ja virkayskien vilinässä vaan alkaa välillä väkisinkin huvittaa. Eikai elämän sisältö ja merkitys ole ihan oikeasti liiketoimintasuunnitelmissa, markkinointipalavereissa ja kokousmuistioissa? Mutta ei tälle sovi nauraa, tämä on vakava asia tämä töihin ehtiminen. Neiti Rantanen puristaa vaan laukkunsa tiukemmin kainaloonsa, napittaa oman jakkunsa ja kipittää omien yhtä tärkeiden töidensä luokse. Hyvää (työ)päivää kaikille!

Tuhat tarinaa

Hain kirjastokortin. Kirjakaupat saavat haaveilemaan tarinoista, mutta kannattaako niitä täältä ostaa matkalaukun täytteeksi. Kirjasto tuokoon ratkaisun tähän pulmaan.

Saint-Quentinin, joka on siis tämä kaupunginosa/kylä/alue, jossa asun, kirjastossahan niitä sitten on, ihan kolmessa kerroksessa. Ilmaisella kortilla saa lainata kirjoja ja lehtiä, sama oikeus cd:siin ja dvd:hin olisi maksanut 20€/vuosi. Kirjavalikoimaakin oli aika hyvin, mutta tuttuja kirjailijoita aika vähän, esim. Agatha Christietä ei yhtä ainutta teosta. Matti Rönkän (vai Röngän?) kirja 'Tappajan näköinen mies' sen sijaan löytyi. Kirjan käännetty nimi näkyy olevan 'Frontière blanche' (Valkoinen raja).

Kielten osastolta löytyikin sitten oppikirjoja ranskan opiskelijalle, ja kas kummaa, myös suomen opiskelijalle!

Myös turistiopas keskiyön auringon maahan löytyy valikoimasta. Mutta mitä ihmettä, se on jäänyt hyllyyn kun kaikki muut oppaat näyttäisi olevan lainassa??

Lastenosastolta tekee löytöjä. Pitäähän mun opetella edes askellajit ranskaksi jos ratsastustunnille aion.

Samana päivänä vierailin myös lauantaitorilla. Ai jestas miten ihania vaatteita ja ah, niin halvalla! Ja ei, en suostu uskomaan että näiden laatu olisi jotenkin heikompaa. Eihän näin ihanasta shoppailupaikasta yksinkertaisesti voi sanoa mitään pahaa!

Chartres en lumières

Työpäivän päälle on koko viikon ollut ihan tainnuttava väsy. Enpä ole juuri muuta tehnyt iltaisin kuin illallinen perheen kanssa ja koisimaan. Rytmi on sama, klo 20 kuulen alakerrasta kutsun à table! ja sitten tutustumaan uuteen ruokalajiin. Ja uni tulee heti, kun päänsä tyynyyn kallistaa.

Eilen sen sijaan ruuan päälle autoon ja matka kohti Chartresia (n. 60km matka täältä). Ohjelmassa oli la Fête de la Lumière! Vähän samanlaista juttua kuin viime syksynä Lyonissa. Tätä ei kannata kirjoittaa auki, vaan julkaista muutama kuva. Jotka eivät tietenkään tee oikeutta live-showlle. Kyllä kulttuurituottajan mielessä pyöri vaan, että minkälainen organisaatio ja budjetti tämän kaiken takana on!

Tältä näyttää katedraali normaalisti. Knoppitieto; kuulemma ainoa Unescon suojelema katedraali Ranskassa.

Ja tässä muutama esimerkki valoprojisoinneista

Jokin toinen rakennus. Kylän läpi kiersi reitti jonka varrella rakennusten seiniin heijastettuja näytöksiä.

This is humor

Myös sillat oli valaistu...

ja asuinrakennusten seiniin heijastettu valoilla.

Neiti Rantanen ihmeissään.

La Défence

Ja sitten vähän visualisointia siitä, missä käyn töissä. Rakennukset on vähän toista kuin kotona lakeuksilla ja ihan pienen kävelymatkan päässä on suora näköyhteys niin Riemukaarelle kuin Eiffel -tornille. En nyt halua liikaa brassailla mutta mitä sitä kieltämäänkään. On tämä vaan niin..

Vaihtoehtoja lounastajalle täällä riittää. Kuvan nurtsi on puolen päivän jälkeen täynnä syöpöttelijöitä.

Ei suinkaan mun jojolaihduttelu tähän lopu, vaan ananasmehut kainaloon ja patonkien väistelyyn! Väistän jo sujuvasti leipomot, oikealta ja vasemmalta. Minä haen ihan oikeasta ruokakaupasta lounasta, ja vien itseni ulos syömään. Ravintoloita ja kuppiloita on vaikka ja mitä, ja ostarillakin ainakin kolmessa kerroksessa mistä valita. Meidän toimistorakennuksessa on myös kiva lounaspaikka. Ja jos oikein hätä yllättää, niin onhan myös Jeff de Bruges ja ihanat suklaat (sen väistely vaatii erittäin harjaantunutta itsekuria, ei vasta-alkajille).

Tässä talossa, kerroksessa 4/16 (muistaakseni niitä on se 16) meikäläinen vastaa puhelimeen "Chambre de Commerce franco-finlandaise, Bonjour" Sitten pinnistän kaiken keskittymiskykyni että ymmärrän mitä mulle puhutaan. Pahimpia on jostain ulkoa tai junasta soittajat. Mutta aina olen vastannut, kertaakaan en ole teeskennellyt että "laalalaaaa, mä oon vessassa enkä kuule puhelinta..."

Työpäivän päälle kävin tänään lenkillä. On sitten melkoisia joutsenlampia ja peikkometsiä täällä esikaupunkialueella. Kyllä minä melkein niin mieleni pahoitin siitä ettei alla ollut hevonen, niin mahtavat maastot on ihan tässä nurkan takana. Ens kerralla kamera mukaan niin saan ne ikuistettua!

Niin, ja nyt löytyi myös tapa saada meikäläinen syömään tomaattia! Ei muuta kuin puoliskat valtavalla yrttikuorrutteella uuniin ja kyytipojaksi kanaa. Ihan pikkasen joutui santsaamaan...

Jännän äärellä

Uuden äärellä sitä sitten taas miettii, että voisihan sitä elämänsä elää helpomminkin, päästää itsensä vähemmällä. Että pitääkö kerta toisensa jälkeen laittaa itsensä (joskus, harvoin, jopa voisi sanoa että hetken mielijohteesta) tilanteisiin ja paikkoihin joita jännittää niin ettei ihmisen kuulu niin paljon jännittää. Kun siellä olisi ollut jo valmista uraa ja helpompaa elämää tarjolla. Näköjään pitää.

Olen tässä sitten miettinyt että mikä mut sai irtisanoutumaan hyvästä työpaikasta tämän järjettömän suuren riskin vuoksi. Vaikka en edes haaveile mitenkään järjettömän mainittavasta urasta! Ihan se 15 minuuttia mainetta riittää mulle. Ja vähän kunniaa ja kiitosta. Kiitos. Mutta kai se on sitten se valtava tarve kehittää itseään. Uteliaisuus, joka vie pois sieltä mukavasta. Eikö ne parhaat asiat elämässä tule vähän vaikean kautta.



Nyt mä olen sitten täällä. Aika kauan on jännittänyt, ja tänään oltiin jo niin jännän äärellä että. Mutta nyt mä olen täällä! Jokin näkymätön voima veti hymyn naamalle, kun lentokoneen pyörät otti Pariisin kamaralle.

Tässähän ei riitä, että olen laittanut itseni ammatillisesti pelottavaan paikkaan, vaan myös tämä sosiaalinen piiri on vähintäänkin jännittävä. Niin helppoa kun olisikin viettää illat yksin mutta ei, nyt joudun tutustua ihmisiin ja sopeutua ranskalaiseen perheeseen. Voi apua. Pitikö sitä nyt sitten tällainen host-perhekin vielä.. No, kaikesta panikoinnista huolimatta ilta on mennyt leppoisasti. Nämä on ihan tavallisia, kivoja ihmisiä jotka oikeasti hyvää hyvyyttään majoittavat mut. Olen sitten järjestellyt mun huonetta, syönyt hyvin ja nyt vähän ranskalaista tv:tä.

Huomenna se sitten alkaa, työt ranskalais-suomalaisella kauppakamarilla. Katsokaa sieltä, siellä se on:
http://www.ccff.fr/la-ccff/notre-equipe/

 

Mitä tuliaiseksi Suomesta? Tietenkin Marimekkoa, Iittalaa ja meidän mumman kutomia rasoja. Heinäkuulla saivat jo suklaata, salmiakkia ja Sibeliusta, joka oli kuulemma tuttu. Myös Alvar Aalto oli tuttu, joten hyvin on Suomi-kuvaa viety maailmalle!